Pikkutiaiset ovat kasvaneet kovasti. Ne eivät enää mahdu pesäkuppiin ja emolla on hankaluuksia nukkua yönsä niiden kanssa. Ahdasta alkaa olla. Ne levittelevät vähän väliä siipiään ja jopa pyrähtelevät melkein kattoon.

Tässä odotellaan kiltisti ruokaa - tosin väärästä suunnasta. Niillä on jo silmät auki - ollut monta päivää.

Useimmiten ne oleskelevat päälleikkäin "tinttikasana". Ihmettelen, millaista on olla alimmaisena? Poikaset liikuskelevat jatkuvasti ja jokainen joutuu vuorollaan pahnanpohjimmaiseksi.

En ole vielä onnistunut näkemään, että joku heistä olisi kurkistanut ulos, mutta sekin lähestyy pian. Ne katsovat usein emon perään, kun se on lähtenyt pois. Kyllä suuri maailma varmaan kiinnostaa niitä.

Katselisin poikasia vaikka kuinka monta tuntia, mutta ei millään voi. Töitäkin on tehtävä. Kun olen pihalla puutarhahommissa, tarkkailen emoja ja kuuntelen piipitystä pöntöstä. Meidän autokatoksessakin on talitiaisperhe. Se ei häiriintynyt yhtään, vaikka viikonloppuna kolistelimme pöntön alla. Meillä oli vaihtolava ja kuljetimme sinne roinaa. Muistimme aina pitää taukoja, että emo voi viedä ruokaa lapsilleen.

Taas on aika koleaa, mutta ei niin kylmää kuin oli tässä taannoin. Siitäkin meidän tiaiset selvisivät, vaikka monissa pöntöissä Suomessa menehtyi linnunpoikasia. Uutisissakin puhuttiin asiasta. Olen iloinen jos saamme kaksi pöntöllistä talitiaisia maailmaan ja yhden pesällisen sinitiaisia. Niidenkin pöntöstä kuuluu piipitystä.