Maanantai 4.5.2009

 

Maanantaiaamuna vein Miniän töihin pyörätuolissa. Matka ei ole pitkä. Oli vähän kolea aamu. Kun pääsimme Miniän tutkijan kammioon alkoikin vähän ripottaa vettä. Riensin pikaisesti takaisin kotiin.

 

Pojalla oli paljon töitä. Päätin lähteä yksikseni shoppailemaan. Sateenvarjo oli tarpeen. Satoi, mutta ei kaatamalla. Osasin vähän paremmin navigoida ostospaikkoihin. Nolottaa, kun lauantaina pikkuisen eksyin. Tämä on niin pieni kaupunki, että ei pitäisi eksyä. Tulin tuon Radcliffe Cameran (kirjasto), tunnetun pyöreän rakennuksen luo ja lähdinkin väärään suuntaan kävelemään. Jouduin tekemään ylimääräisen lenkin. Rakennuksen pyöreys sai pääni sekaisin.

 

Vietin monta tuntia shoppailemassa. Löysin sen “isojen tyttöjen” vaatekaupankin, jossa kävin viime vuonna. Se on Evans. Siellä myydään vain isoja kokoja. Hyviä tarjouksia oli taas, mutta kaikki ei miellyttänyt niinkuin viime vuonna. Ostin kuitenkin mukavan paidan itselleni. Se on ihan Kuopuksen lempivärinen, tummahko turkoosi tai jotain sinne päin.

 

Jotain päässäni heittää, kun jotkut paikat ovat “väärässä paikassa”. Viime vuonna olen liikaa kulkenut Kuopuksen perässä, enkä tarkkaillut itse reittejä. Mukanani ei ollut karttaa, joten olin tarkkana nyt, että osaan takaisin Pojan ja Miniän asunnolle. Se sijaitsee muuten ihan Oxfordin keskustassa ja kaikki on lähellä.

 

Jossain vaiheessa shoppaillessa rupesi väsyttämään ja tuli nälkäkin. Menin jonkun tavaratalon yläkerran kahvilaan syömään. Olipas vähän nuhjuinen paikka! Pidin siellä kuitenkin lepohetken ja tuijotin ikkunasta ulos kadulle. Vastapäätä oli joku vaateliike. Saksalainen ja englantilainen muoti poikkeavat pikkuisen toisistaan. Ehkä pidän enemmän saksalaisista vaatteista, mutta on täälläkin mukavia kretonkeja.

 

Tämän lepohetken jälkeen väsähdin täysin! Ei enää yhtään ostoksia! Ei enää patikointia! Jokapuolella oli ihmisiä, ihmisiä! Missä metsä? Kaipasin lepoa ja rauhaa. Raahauduin pusseineni ja kasseineni takaisin kotiin. Poika jo odotteli. Hän oli saanut työnsä valmiiksi.

 

Sitten olinkin niin lässähtänyt, että ainoa ajatukseni oli: KOSKA PÄÄSEN NUKKUMAAN?

 

Kello kahdeksalta täkäläistä aikaa kysyin Pojalta, että voiko mennä jo nyt nukkumaaan? Hän antoi luvan. :-D